40. En voi jättää kertomatta tarinaa superhauskasta matkastamme satamasta hotellille ilman rahaa.



Kun nousimme katamaraanilta, huomasimme, että meillä ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, missä olimme, meillä ei ollut internetiä ja puhelimemme olivat lähes kuolleet. Yrityksemme kysyä paikallisilta matkan varrella, missä olimme, eivät onnistuneet. Thaimaalainen englanti on erittäin huonolla tasolla. Olimme vielä merellä niin häkeltyneitä koko tapahtumasta, ettemme välittäneet lainkaan siitä, milloin pääsisimme kotiimme. Se, mitä aiomme tehdä vain 99 bahtilla, ei ollut selvää. Tärkeintä oli, että olimme hengissä ja kunnossa. Jatkoimme matkaa yhtä katua pitkin ja törmäsimme kaksimetriseen venäjää puhuvaan kansalaiseen. Yrityksemme saada häneltä selville, missä olimme, haihtuivat myös, kun lähestyimme häntä ja huomasimme, että hän oli niin humalassa, ettei tiennyt itsekään, missä oli. Päätimme odottaa, josko joku sukkula kulkisi ohi. Ei kulunut kuin 10 minuuttia, ja yksi ilmestyi. Sitä ajoi noin 70-vuotias thaimaalainen isoisä. Pysäytimme hänet ja luotimme siihen, että hän ymmärsi, missä hotellimme oli ja että olimme oikealla tiellä. Olimme sitäkin tyytyväisempiä, kun hän sanoi "Ok, nouskaa sisään". Kun olimme ajaneet 30 minuuttia vielä tuntemattomampaan suuntaan, päädyimme superkiireiseen paikkaan, joka oli ilmeisesti herrasmiehen viimeinen pysäkki. Kun jäimme pois kyydistä, yritimme vielä kerran selvittää häneltä, minne hän oli meidät vienyt? Se oli päivän ensimmäinen naurunaiheemme. Kävi ilmi, että isoisä osasi kaksi sanaa englantia, ja kun hän näki meidät odottamassa lippurahojamme, hän käski meidän nousta kyytiin ymmärtämättä lainkaan, mitä olimme kysyneet häneltä. Se maksoi meille tasan 100 bahtia ja minulla oli 99. Annoin hänelle kourallisen kolikoita käteen ja noh, hän ei osoittanut halua laskea niitä, jotta emme paljastaisi itseämme ja päättäisimme riidellä jostain yhdestä bahtista. Kyselimme turisteja ja saimme heiltä muutenkin selville, että olimme täysin vastakkaisella puolella saarta kuin meidän kompleksimme. Hymyilimme taas. Tämä alkoi olla yhä hauskempaa. Toinen asia, jonka silloin tajusimme, oli se, että olimme törmänneet vuotuiseen saarifestivaaliin. Miten ihmeessä osuimme myös siihen? Siinä ei ollut mitään sattumanvaraista. Siellä oli ulkoilmalava ja musiikkibändejä, tuhansia ihmisiä ympärillä ja kymmeniä telttoja, joissa oli herkullista ruokaa. Kiva, kyllä, mutta meillä ei ollut yhtään mailaa. Yksin, nälkäisinä, ilman rahaa, mutta... hengissä ja konsertissa. Tällaista päivää ei todellakaan ole olemassa. Mutta kaikki on hyvin, kun se päättyy hyvin. Pyörimme ympäriinsä ja ahmimme herkullisia syötäviä, joiden höyry leijaili ympärillämme. Kuuntelimme ja katselimme ainakin osan mielenkiintoisesta konsertista. Aivan kuin olisimme tarvinneet juuri tällaista loppua, sillä se kohotti mielialaamme suuresti. Okei, mutta miten pääsisimme kotiin? Etsimme takseja ja pohdimme, paljonko matka saaren toisella puolella sijaitsevaan pieneen taloomme maksaisi. Kun he näkivät, ettei meillä ollut rahaa, he eivät antaneet meidän antaa heille yhtään rahaa kompleksissa, mutta sekin oli syy pyytää mitä tahansa summaa. Useissa paikoissa he pyysivät meiltä 1 200 bahtia. Kieltäydyin niistä heti. En vain siksi, että se tuntui paljolta, vaan totuus oli se, että nostimme Chawengin pankkiautomaatista paikallista valuuttaa joka päivä, ja minulla oli siellä kotonamme noin 600 bahtia. Se jätti meidät ajamaan, enkä voinut maksaa heille sielläkään. Kaiken lisäksi minulla ei ollut mukana pankki- tai luottokorttia, ne olivat kassakaapissa. Mitä siitä lopulta tuli? Meillä ei ollut hyödyllistä siirtoa. Palasimme lähtöpaikalle tiedustelemaan, oliko päivän viimeistä sukkulaa ja pyysimme maksamaan hänelle, kun pääsemme kotiin. Jotta sirkus olisi täydellinen, samassa paikassa, josta jäimme pois 2 tuntia sitten, näimme saman ukin, jonka piti juosta viimeinen lenkki. Olimme pennittömiä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa ja nousimme kyytiin. Sukkulassa tapasimme muita eurooppalaisia, jotka antoivat meille toivon pilkahduksen, että hänen viimeinen pysäkkinsä oli Lamaissa ja olimme oikealla tiellä. Sisällä oli kaksi penkkiä, joihin mahtui noin 10 istumaan. Kuljettajan lähellä näimme thaimaalaisen ja hollantilaisen pariskunnan. Onneksemme tyttö osasi englantia ja saimme motivoitua hänet kertomaan ukille, että meillä ei ollut rahaa ja että emme valehtelisi hänelle ja maksaisimme hänelle vastaanotossa, kun hän antaisi meille kyydin. Kuinka paljon ja mitä hän oli ymmärtänyt, oli täysi arvoitus, mutta ainakin he selittivät sen hänelle hänen äidinkielellään. Pikkuhiljaa osa ihmisistä laskeutui alas, uusia tuli ylös, mutta kilometrin päässä tavoitteestamme olimme vain me ja kyseinen pariskunta. Thaimaalainen nainen sanoi jossain vaiheessa jotain kuljettajalle ja pyysi minua kohteliaasti nousemaan pois kyydistä ja menemään hänen viereensä selittämään, minne ajetaan, koska hän aikoi ajaa hiekkatietä ylöspäin, jotta hän ei odottaisi meitä liian kauan ja päättäisi, että olimme karanneet ja valehdelleet hänelle. Menin hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä pysähtyi vasemmalle, katsoi minua happamilla kasvoilla, moitti minua thaiksi, josta en ymmärtänyt mitään, ja halusi meidän nousevan pois. Koputin ikkunaan ja pyysin hänen maanmiestään auttamaan. Nainen sanoi jotain, ja hän jatkoi matkaa, ja kun olimme jo hyvin lähellä, hän kääntyi jälleen vasemmalle, ja kohtaus toistui. Mutta tällä kertaa hän huusi vielä kovempaa ja uhkaili minua ja piti puhelinta kädessään. Toisen selityksen jälkeen takaapäin lähdimme kolmannen kerran liikkeelle ja saavuimme hitaasti alueelle. Pudotin vaimoni eräänlaisena vetona ja juoksin ulos hakemaan rahaa. Hän oli kertonut haluavansa 400 bahtia, mikä käteisen rahan ollessa käytettävissä sopi minulle täydellisesti. Otin kassakaapista kaikki 600 ja annoin ne hänelle. Se oli jälleen yksi syy hymyyn välillämme. Kaveri oli niin iloinen 200 bahtin tipistä, että jos hän osaisi englantia, voisin jo nähdä hänet työskentelemässä meille jäljellä olevina kahtena päivänä. Inhimmillisen uupuneina kaikesta tästä, otimme Hong Tong -cocktailin ja kokiksen, ja se saattoi olla ainoa yömme laskennallisesti, jolloin nukuimme yhtään mitään.


Chapters