36. Ensimmäinen saaridraamamme ja todellinen seikkailumme alkoi edellä mainitussa puistossa.



Retken alku sovittiin jälleen varhain seuraavana aamuna, kun järjestävän yrityksen tila-auto tuli noutamaan meidät kompleksista ja viemään meidät satamaan, jossa olimme yhdessä ystäviemme kanssa nousemassa suureen alukseen, jolla matkasimme lopulliseen määränpäähämme. Jännitystä oli hieman, mikä ei ollut kovin huolestuttavaa, mutta ystäviemme lapsi (4-vuotias poika) ei ottanut asiaa kovin hyvin vastaan ja aiheutti hieman hämminkiä seurueen keskuudessa. Lopulta, siirryttyämme pienempiin moottoriveneisiin, saavuimme ensimmäiseen paikkaan. Olimme kiipeämässä kalliomassiiviin, jossa ei ollut selkeästi määriteltyä polkua, ja tavoitteena oli muutama näköalapaikka, josta nauttia kauniista näkymistä. Hienoa, mutta kukaan ei ollut varoittanut meitä äärimmäisestä kiipeämisestä, ja meillä kaikilla oli yllämme ...varvassandaalit. Selvennyksenä kiipeilyreittiin, joka ei ollut lainkaan lyhyt, se, että merkittyjen polkujen puuttuminen tarkoitti kiipeilyä lohkareelta toiselle, ja lisäksi meidän oli pidettävä kiinni apuköydestä koko ajan. En missään nimessä sano, että kiipeäminen oli mahdotonta, mutta se vaati varmasti vakavaa huomiota, koska useimmat lohkareet olivat teräviä ja epäsäännöllisen muotoisia. Kun tähän lisätään minun 110 kiloa, joka oli pakattu 192-senttiseen vartalooni, se merkitsi minulle valtavaa varovaisuutta. Mutta sitten taas, ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin laittanut itseni sinne, ryntäsin rohkeasti huipulle. Vaimoni, noin 180-senttinen ja 60-kiloinen, oli muutaman metrin päässä edessäni ja vilkaisi, missä olin. Tunnustan, että hikoilin runsaasti jo muutaman metrin jälkeen, ja t-paitani oli kuin olisin juuri astunut ulos kylpyhuoneesta. Valitettavasti paino oli armoton. Jotenkin tunsin ylpeyttä siitä, että näköalapaikka numero yksi oli saavutettu, mutta jäljellä oli vielä kaksi korkeutta. Olin puolivälissä toista terassia, kun vaimo oli jo menettänyt minut näkyvistä ja oli saavuttanut näköalapaikan numero 2. Kommunikoimme keskenämme, mutta vain äänemme kuullen. Juuri sillä hetkellä köysi ei enää pitänyt minua, pyörähdin akselillani, yksi varvassandaaleistani katkesi ja lensi epäselvään suuntaan, mutta putosi lähelleni. Lensin hetkeksi alas ja onnistuin astumaan yhdellä jalalla melko vakaasti, toinen juuttui terävään kiveen. Onneksi onnistuin laskeutumaan ja istumaan lohkareelle, joka ei ollut haljennut kahtia ja sen muoto oli sellainen, ettei vahinko ollut suuri. Kun tämä puoli-akrobaattinen suoritukseni oli käynnissä, päästin ilmeisesti huudon, joka tavoitti paremman puoliskoni, ja hän tuli heti alas katsomaan, missä kunnossa olin. Onneksi ympärilläni oli muita eurooppalaisia, jotka tarjosivat heti apua. Lopputulos oli - revenneet varvassandaalit, joiden kanssa en voinut jatkaa paluumatkaa, ja kaksi vertavuotavaa varvasta terävään kiveen törmäämisestä. "Onneksi en osunut terävään kiveen istuessani!". Nämä olivat ensimmäiset sanani, ja jotenkin Bangkokin isoäidin ennustus, jossa ennustettiin, etten enää koskaan palaisi Sofiaan, nousi hellästi mieleeni. Kun kaikki tässä tapahtumassa kuitenkin päättyi vähäisin vaurioin, päätin silti olla kiinnittämättä siihen niin paljon huomiota. Tarvitsin kuitenkin kengät tai muut varvassandaalit, jotta pääsisin takaisin sinne alas enkä olisi vaarassa joutua taas pahoinpidellyksi. Tässä vaiheessa onni muistutti minua jälleen siitä, että se on luotettava ystäväni. Nuori pariskunta Tanskasta kulki ohitsemme, ja poika, nähdessään veriset varpaani ja revenneet flip-flopit, tarjosi varakenkänsä, jotka hän oli ottanut varmuuden vuoksi. "Uskomatonta", sanoin itselleni. Mitkä olivat mahdollisuudet kalliokiipeilyssä, että kenelläkään olisi varasandaaleja? Ei kovinkaan suuri. Mutta kun onni auttaa, kouraan tarttuu kourallinen. Kiitin kaveria ja sovimme, että antaisin ne hänelle takaisin, kun pääsemme pohjalle, ja sitten minun piti jotenkin pitää kiinni toisesta flip flopistani, jotta en olisi täysin paljain jaloin. Nyt on aika kertoa, että päätin olla heittämättä tätä pariani pois, koska ne olisi voinut ommella. Ja nyt varmaan kysyt: "Miksi ne olivat minulle niin tärkeät?".

Muistatte varmaan, että nämä ovat samoja, jotka ostin Jungseylonin ostoskeskuksesta Phuketissa. Niillä ei ollut vain tunnearvoa, vaan niissä oli myös mukava viesti ja ennen kaikkea ne olivat laatumerkkiä, jonka voi korjata. Tuskin yllättää, että käytin näitä flip-floppeja Sofiassa ommeltuani niitä meren rannalla ja tämän jutun kirjoittamishetkeen asti. Hassua, eikö olekin? Mutta anna minun jatkaa tarinaa pidemmälle. Kun pääsimme sinne alas, sain löydettyä alkoholia, jolla pestä varpaideni haavat, ja sieltä pääsimme takaisin pikaveneeseen. Se vei meidät toiselle rannalle, jossa oli poukama ja meri oli rauhallisempi ja siellä meidän piti testata melontataitojamme pareittain. Haaste kuulosti hienolta, mutta organisaatio oli huikea. Tällaisessa tilanteessa oli välttämätöntä, että meillä oli veneopas ja yksi meitä kaikkia seuraava, joka valvoi prosessia, sillä se ei ollut aivan turvallista, varsinkaan meidän kaltaisillamme, jotka emme osanneet uida. Kuulostaa säälittävältä, mutta ainakin myönsimme sen. Meille laitettiin turvaliivit, ja kaikki paperimme säilytettiin sukelluspusseissa, jotka jäivät kanssamme kanootteihin. Lähdimme liikkeelle, mutta tietoisena siitä, että olimme viimeisiä, eikä takana ollut ketään. Reitti kulki meren poikki, sitten meidän oli kuljettava kalliolaguunin läpi ja päädyttävä toiselle rannalle, josta näkisimme Erawan-järven. Kaikki olivat kulkeneet laguunin läpi, jossa parien oli nojattava taaksepäin, jotta ylitys onnistuisi ja jotta he eivät löisi vartaloaan ja päätään luolan ulkoneviin, erittäin teräviin timantteihin tässä reitin osassa. Oli meidän vuoromme työntää kanootti pois sieltä, emmekä nähneet yhtään ketään ympärillämme. Kanootin manöövereissä emme eräässä vaiheessa onnistuneet kallistamaan vartaloamme kauniisti, ja vene kaatui veteen, ja sukelluskassit lensivät ulos räpylöiden mukana. Olimme luolassa ja 10 x 5 metrin kokoisessa reiässä, yksin. Vaistomaisesti onnistuin kaatumishetkellä tarttumaan yhteen potkurista pitääkseni etäisyyttä kallioon, ettemme osuisi siihen, koska kuten mainitsin, terävät timantit työntyivät vierekkäin ja olivat super vaarallisia. Olimme silminnähden peloissamme, koska emme nähneet ketään, ja vaikka meillä oli pelastusliivit päällä, olimme ensimmäistä kertaa kosketuksissa meren kanssa, ja pohjan puuttuminen tällaisessa tilanteessa lisäsi ahdistustamme. Tartuimme molemmat ylösalaisin olevaan veneeseen, potkuri jalkojeni välissä. Huono asia oli se, että lahdesta huolimatta oli aallokko, joka työnsi kanootin yhä kauemmas taaksepäin, ja olimme vaarassa törmätä kallioon ja taaksepäin. Aloimme huutaa apua. Ilmeisesti onni suojasi meitä jälleen, sillä eräs ystävällinen bulgarialainen pariskunta oli kuullut huutomme ja lähti auttamaan meitä. Kuultuamme avun olevan tulossa, oletettavasti rauhoituimme hieman, mutta juuri sillä hetkellä pudotin potkurin ja siten veneen. Ystävämme olivat jo lähestymässä (he olivat erinomaisia uimareita). Kun he olivat jo melko lähellä meitä, uusi aalto ohitti meidät, ja estääkseni meitä molempia halkomasta päätämme kiviin, onnistuin pitämään vaimoni edessäni samalla, kun tein käsivarrellani hieman etäisyyttä. Tulos oli selvä - kahden sormeni liha repesi irti terävien timanttien takia, joihin ne olivat juuttuneet. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä seuraava aalto olisi voinut olla painajainen. Ulos valuva veri pelästytti minua entisestään, sillä se alkoi värjätä vettä, emmekä tienneet, millainen merieläimistö ympärillämme oli. Kirjaimellisesti viime hetkellä ystävämme ilmaantuivat paikalle, ja heidän mukanaan tuli nopeasti ryhmän järjestäjien thaimaalainen. Yhdessä he auttoivat meitä siirtymään 5-6 metriä kauemmas merelle, jossa he tiesivät, että kallioissa oli pieni kohta, johon voisimme väliaikaisesti astua. Meille yllätykseksi thaimaalainen mies sen sijaan, että olisi hakenut meidät kanoottinsa kyydissä ja vienyt meidät rannalle, laittoi meidät toiseen kanoottiin, jonka hän sanoi olevan "luotettavampi", ja käski meidän ohjata sitä uudestaan ja viimeistellä kaiken itse. Se ei ole uskottavaa, mutta se sai meidät tuntemaan olomme paremmaksi. Rannalle päästyämme minut vietiin erityiselle lääkäriasemalle saamaan ensiapua, jossa huuhdeltiin molemmat varpaani ja käteni ja sidottiin molemmat. Olimme erityisen kiitollisia ystävillemme, joiden ei ole liioiteltua myöntää, että he luultavasti pelastivat meidät hyvin vakavilta vaurioilta ja, luoja paratkoon, joltakin vielä pelottavammalta. Tämä oli toinen hetki, jolloin näin lyhyesti yhteyden Bangkokin isoäidin ennustukseen, mutta päätin jälleen kerran olla kiinnittämättä siihen aivan niin vakavaa huomiota, olimmehan kuitenkin elossa ja kunnossa. Kaikki matkan järjestelyt jatkuivat pitkillä portailla, jotka veivät meidät ylös View Pointille Erawan-järvelle. Paljain jaloin oli hieman raskasta tallustella, mutta siksihän me menimme, nähdäksemme maksimit. Täällä oli erittäin hauska hetki. Koko matkan ylöspäin kuulin jotain, mikä näytti oikealta konekiväärin tulitukselta ja erittäin kovaa kolinaa. Hyvä, etten kysynyt alussa, mitä se oli, koska en olisi jatkanut kiipeämistä. Lopulta ystäväni kertoivat minulle nauraen, että se oli kalkkarokäärmeitä. Hyvä, etteivät hekään ukkostaneet vielä vakavammin.

Kirjoittaessani muistin, että matkalla tähän merenrantapuistoon, satamassa, meidät napattiin matkamuistoksi, ja tämä kuva meistä on edelleen Sofiassa asumamme asunnon olohuoneessa, yhdessä toisen kuvan kanssa, josta puhutaan myöhemmin. Tämän erikoisen toiminnan jälkeen palasimme hotellille myöhään illalla ja päätimme chillailla pimeällä terassilla Hong Tong -cocktailin ja kokiksen kera. Ettei hupailu olisi tältä päivältä ohi, oli luvassa uusi annos pelkoa ja naurua samaan aikaan. Istuimme terassilla ja laitoimme jalat korkealle reunalle, tietämättä mitä siellä alhaalla tapahtuu. Olimme juuri sanomassa hurraa-huutoja, kun jokin putosi ja syöksyi talon katolle, joka oli muutaman metrin päässä edessämme, ja talojemme välissä oli puita. "Loppu! Tuo on nyt käärme", sanoin ja naurunremakan kautta menimme takaisin sisälle taloon, sulkien oven kutsumattomilta vierailta. Sisällä seurasi yöllinen taskulampputarkastus. Hetki rauhoittumista ja unen yrittämistä tuli kuitenkin. Vaikka mitä sanoimme, meillä ei ollut levollinen yö. Jokainen pieni ääni, vaikka se kuului unissamme, kiinnitti huomiomme, ja se teki öistä todellisen painajaisen. Hyvä, että jokaisen yön jälkeen tuli päivä, joka heitti meidät kerta toisensa jälkeen tämän maagisen paikan taivaallisiin ulottuvuuksiin.


Chapters